Ajatusten viidakossa

Taas kerran joutui toteamaan, että minun ja helsinkiläisyyden välillä menee edelleen melkoinen teräsmuuri. Vaikka tähän elämiseen jotenkin on tottunut, ei tätä kaupunkia voi ymmärtää. Juoksua liukuportaissa, yleensäkin kaikkea kiirettä, mukamas stressataan kaikkea ja haukutaan lähiöitä.. ja kaiken lisäksi itse olen muuttumassa samanlaiseksi??

Asun Kivikossa, Kontulan naapurissa. Täällä on kaikki ihan OK. Asuinalue on ihan siistiä ja päiväsaikaan rauhallista, jopa suhteellisen viihtyisääkin. No, onhan tuota betonia mälvätty tähän ympäristöön ihan tarpeeksi mutta on täällä oikeasti ihan jees asustella. Silti jostain kumman syystä on pakko joka välissä tölviä seutua.

Lauantaina teimme erään kaverin kanssa excursion Helsingin keskustaan – autolla! Koska tiesin tottumattomuuteni ruuhkaliikenteeseen, ajoittui vierailu keskiyön tietämiin. Toki kaupunkialuetta lähestyessä törmää ensimmäisiin hulluihin – saatanan pyöräilijät! Vajaan kymmenen hengen vahvuinen seurue oli katsonut viisaammaksi ajaa polkupyörillä keskellä nelikaistaista autotietä. Tuloksena pari lähes-kohtaamista automobiilien kanssa ja yhdet hyvät naurut: joku pahvipää onnistui kaatumaan fillarillaan keskelle tietä raitiovaunupysäkin viereen. Idiootit.. humalaisten väisteleminenhän on toki rutiinia Mikkelistäkin.

Lisäksi voisin toivottaa mukulakivikaduille hyvää matkaa alimpaan helvettiin. Vanha auto rämisee ja kolisee, kun yrittää raivata tietään eteenpäin keskustassa. Pelotti ihan, että kosla hajoaa tähän.

Rupesin tässä juuri kelailemaan, mitä vanhoille kavereille mahtaa kuulua. Aika harva heistä lopulta asuu enää Mikkelissä. Itse asiassa taidan olla lähes ainoa, joka on jäänyt Mikkeliin kouluun. Muut ovat joko rehellisesti töissä tai muuttaneet muualle, kuka minnekin ja minkä asian vuoksi. Olen kai jonkinlainen oman tieni kulkija tässä joukossa. Kuvaavaa on kai sekin, että muutamia vuosia sitten päivää pidemmät reissut Helsinkiin olivat yhtä tuskaa – saati sitten ajatuskin siellä asumisesta. Jännä, miten aika muuttaa ihmistä.

Jotenkin nyt mieleen muistuvat ala-asteaikaiset vuodet pikkupoikana Silvastissa. Pelattiin futista milloin kenenkin takapihalla, toisinaan nallipyssyillä sotaa eräässä pienessä metsikössä (”Saarimetsässä”) ja ehkä joskus kaivoimme myös sählymailat esiin. Talvella kuvioihin astuivat katulätkäpelit ja sählyvuorot. Meno oli hurjaa ja moni pikkuinen Patrick Roy yritti vuorollaan taiteilla maalissa. Oli katulätkäveskarin patjat ja maski, pesisräpylä kädessä ja kilven virkaa toimittamassa pahvista itse kyhätty rakennelma.

Pakko myöntää, että toisinaan kaipaan tätä. Huoletonta ja hauskaa elämää, vailla minkäänlaista murhetta. Ellei sellaiseksi laske sitten pientä kaveriporukassa syntynyttä riitaa siitä, kuka se lopulta NHL-matsin voittikaan.

Nyt juuri tuntuu siltä, että olisi keskellä jotain hallitsematonta. Ympärillä tuntuu tapahtuvan niin paljon. Kahdessa viikossa olen ehkä kokenut elämäni suurimman mullistuksen, vaikka olenkin sitä halunnut kaikin puolin vähätellä. On vaan niin helvetin hämmentävää miettiä tätä kaikkea. Olen nyt saamassa esimakua siitä, missä kenties olen vuoden päästä.

Valmistuminen. Työelämä. Pois jäävät bileet, huoleton elämä, opiskelukaverit ja haalarit. Tilalle stressi, asuntolaina, kvartaalitalous ja ties mitä. Tätä asiaa täytyy pohtia rakentavammassa hengessä joskus toiste. Nyt päällimmäisenä on huomenna työpöydällä odottava mappi ja siihen liittyvä projekti..

Lisäksi tein jo varhain sen päätöksen, etten avaudu naisista tähän blogiin. Teen sen verran poikkeuksen, että muutama tunti sitten pitkä puhelu erään hameväen edustajan kanssa sai kyllä aivokammarin jokseenkin sekaisin. Mitä helvettiä näiden olentojen päässä oikein liikkuu..? Toisinaan naisten ajatuskulku on kyllä täydellisesti inhimillisen käsityskyvyn yläpuolella.