Elokuvissa

Blogi on ollut päivittämättä yli kaksi kuukautta, joten sen otsikko ei vastaa tarkoitustaan. Pahoittelen tätä.

Kävin edellisen kerran elokuvissa vuonna 2005, joten joka toinen vuosi tapahtuvan visiitin aika oli nyt. Seuraavaksi olenkin Kinolinnassa vuonna 2009, jolloin oletettavasti Mannerheim-leffa saapuu kaupunkiin.

Tämän avautumisen kirvoitti keskustelu erään syvällisemmin elokuvamaailmaan perehtyneen työkaverin kanssa. Aiheena sotahistoriamme merkkipaalusta kertova elokuva Tali-Ihantala 1944, joka tuntuu kovin jakavan mielipiteitä. Toisen maailmansodan historiaan hurahtaneena katselin elokuvaa suurella mielenkiinnolla ja viihdyin.

Kollegaltani (kuten ei näemmä monilta valtamedian elokuvakriitikoiltakaan) ei sen sijaan arvostusta herunut. Sekavaa näyttelijäntyötä, huonoa tai puuttuvaa dramaturgiaa ja ei oikeastaan leffaa ollenkaan. Ihan täyttä paskaa suomeksi sanottuna siis.

Tässä vaiheessa on kyllä todettava, että rehellinen juntti selviää helpommalla. Minusta olisi joskus hauskaa nähdä, minkälaisiksi elokuva-arviot muuttuisivat, jos niitä kyllästymiseen asti ensi-iltoja ravanneiden toimittajanretaleiden sijaan kirjoittaisivatkin tavalliset katsojat.

On siis todettava, että kyllä juntti pääsee helpommalla. Minua kun ei suoraan sanottuna kiinnosta millään muotoa mitkään dramaturgiat, liturgiat ja muut termit, joita en edes ymmärrä. Hyvinkin pitkälti minulle riittää se, että viihdyn elokuvateatterissa sen parituntisen ajan, jonka raina kestää. Jos kyseinen parituntinen vierähtää vielä ilman suurempia tuskia ja ovesta ulos kävellessä tuntuu siltä, että lipun hinta ei mennyt hukkaan, niin asia selvä. Sitä saatiin, mitä haettiin.

Ilman elitistisiä ennakkoasenteita ja suuria odotuksia Tali-Ihantala 1944 tarjoaa hienon läpileikkauksen Pohjoismaiden historian suurimmasta taistelusta.