Kiekkomietteitä Mikkelistä

Kaupunkijuhannuksen omassa rauhassa voi käyttää monella tavalla. Tuli jostain syystä mieleen sekin, että jääkiekkokausikin alkaa. Itseäni ei kyllä vielä erityisemmin innosta ajatus kaukalon laidalla istuksimisesta, mutta luodaanpa silti katsaus Jukureihin.

Maalivahtiosasto on periaatteessa OK. Joni Myllykoski on riittävä ykkösveskari, jolla pääkin luultavasti kestää kovat pelit. Toivottavasti tasokin pysyy, sillä Jukureilla ei näillä näkymin ole heittää laatikkoon Petri Koiviston tapaista backupia. Kakkosvahdiksi ovat tarjolla koeaikalaiset Pekka Lahikainen ja Jukka Kuusivuori.

Puolustus on ajankohtaan nähden hämmästyttävän hyvä. Perusrunko on tarpeeksi monipuolinen, mutta yksi profiilipelaaja olisi vielä tarpeen. Kenties Markku Erholtz, mikäli HPK ei miestä riveihinsä kelpuuta?

Hyökkäyskalusto on jopa parantunut, mikäli joukkueesta löytyy koko kauden tasonsa pitävä kakkossentteri, eikä uutta ossipellistä. On maalintekijää ja duunaria, sekä ylivoimaspesialisti, Mestiksen ehkä taitavin sentteri Petri Lehtonen.

Ainoa pieni kysymysmerkki tässä vaiheessa on valmennus. Kari Makkosen asemaa ei käy kateeksi. Yksi kausi ilman Risto Dufvaa oli päättyä katastrofiin, kun Reksan metodit eivät lopulta toimineet ollenkaan. Paineet ovat kovat, sillä nyt Jukureiden on näytettävä, että homma toimii Riston jälkeenkin. Kesätreeneissä on kuitenkin menty kovaa, joten ensi kaudella ainakin kuntopohja kestää. Luotan siihen, että muutkin osa-alueet ovat kunnossa.

Pelaajahankinnoissa on ollut laatua ja joukkoon on mahtunut loistavia kaappauksia Jussi-Mikko Makkosen tyyliin. Kun yhteistyösopimusrintamallakin tilanne on viime kautta parempi, on kaikki siis mainiosti. Jopa loistavasti, kun kesäinen ajankohta otetaan huomioon.

Nyt puuttuu enää yksi asia: yleisö. Kalevankankaan katsojamäärät ovat juuttuneet 1200:n tietämille. Seuran markkinointiin pitäisi siis löytää uusia tuulia, ettei Jukurit jäisi jälleen vain ilmaislippulaisten ja tosifanien touhuksi.

On ehkä epäreilua heittää kritiikkiä hyvää työtä tehnyttä Seppo Rantalaista kohtaan, mutta tietynlaista tervettä itseluottamusta seuran toimintaan jäi kaipaamaan. Ehkä vähän rohkeampi ottelumainonta olisi tuonut katsojia enemmän. Tuotehan oli muuten vallan mainiossa kunnossa. Mikko Romo totesi kirjoittamassani Jatkoajan haastattelussa huhtikuussa:

"Oma näkemykseni on se, että viime aikoina on vetäydytty kuoreen Kalevankankaalle. Koko juttu perustuu siihen, että tämä on Mikkelin alueen yhteinen asia. Saavutuksista pitää olla ylpeä."

Tältä pohjalta voinee siis odottaa, että ensi kaudella tulemme näkemään vähän erilaista touhua. Luovia markkinointitempauksia, uudenlaista viestintää ja kenties jotain muutakin? Kun vielä Mikkelissä opittaisiin vihdoin kannustamaan kunnolla epämääräisen rummunpaukutuksen sijaan, niin ehkä ensi kaudella Mikkelissä voidaan kokea taas samanlaista huumaa, kuin keväällä 2002? Kaikki eväät hurmoksen rakentamiseen ovat olemassa.

Bandwagonissa on vielä tilaa.

Uusia aluevaltauksia

Epäuskoinen olo. Allekirjoitin työsopimuksen, missä ei toki ole mitään erikoista - kyllähän opiskelijan on kesät töitä tehtävä. Merkitsevämpää tämä oli siksi, että muutamia vuosia sitten Jatkoajan vapaaehtoistoimittajaksi värväytyessäni en moiseen tilanteeseen uskonut pääseväni. Joskus ala-asteella saatoin haaveilla toimittajan töitä tekeväni, mutta että nyt sitten ollaan oikeasti tässä.

Asiaan.

Koska olen kuljeskellut maailmalla jonkunsorttisena urheilutoimittajana, voi eteen joskus sattua muutakin kuin jääkiekkoa ja jalkapalloa. Jo nyt voin todeta, että ymmärrykseni pesäpallosta on kasvanut huimasti. Ei vähiten siksi, että työpaikkani sijaitsee Etelä-Savon pesiskehdossa Juvalla. Puistolan asiantuntevan katsomon seuraaminen tuo esiin lukuisia yksityiskohtia, jotka jäävät harjaantumattoman silmän ulottumiin.

Kahtena edellisviikonloppuna onkin eteen sitten sattunut jotain aivan muuta. On jopa joutunut tsemppaamaan tosissaan, että saa edes jotain järjellistä tekstiä aikaiseksi painokoneiden käsiteltäväksi.

Lauantai 9.6. merkitsi joillekin Sarvisclubin järjestämää FaniCupia. Itsekin olin tapahtumaan menossa, mutta työkeikka vesitti osallistumisen. Hyvä niin. Osoitteeksi tuli Juvan koulukeskuksen auditorio ja voimanoston pro-SM:t. En oikein tiennyt, mitä odottaa, joten yllätyin. Kyse oli varsin hienosta lajista. Brutaali ja yksinkertainen meininki: rautaa ylös tai kotiin. Kun hyvin toteutettua tapahtumaa ryyditti raskas rock, viihdyin pitkähkössä (noin 8 h) kilpailussa varsin mukavasti.

Tätä kirjoittaessa on vielä maanantai, joten voin puhua viime sunnuntaista eilisenä.

Eilen tuli viimein korkattua myös Virtasalmen Motopark. Sain komennuksen seuraamaan SM-roadracingia. Vaikka pidänkin itseäni keskivertoa innokkaampana moottoriurheiluihmisenä, ovat kaksipyöräiset jääneet hieman tuntemattomammiksi F1:n ja rallin varjoon.

Syytä edelliseen ei enää ole. Paitsi että Motopark on loistava paikka niin kilparatana kuin katsojallekin riittävine palveluineen, osoittautui laji myös mitä mielenkiintoisimmaksi. Yksinkertainen vauhdin hurma vetosi nähdyn perusteella moniin, sillä katsojia riitti vauvasta vaariin. Kun kaikki paikat ovat vielä vapaasti nähtävillä, ovat ainekset yleisöystävälliselle tapahtumalle valmiit.

Näin sitä oppii uusia asioita. Vielä kun taittaminen luonnistuisi hieman helpommin..

Futishuumaa

Nyt on ehkä saanut jäsenneltyä ajatuksiaan melkoisen tunneryöpyn jäljiltä, että pystyy jo kirjoittamaankin.

Lauantain Serbia-peli ei ehtinyt oikein fiiliksiä tuhota. Satuin näet katsomaan matsin radiosta ollessani töissä. Siksi olikin varsin miellyttävää päästä katsomaan EM-karsintaottelu Belgiaa vastaan. Aiemmat kokemukset Olympiastadionilla käymisestä näet olivat rajoittuneet Urheilumuseoon, torniin, ystävyysotteluun ja kahteen yleisurheilutapahtumaan.

Katsojia enemmän kuin Mikkelin keskustaajamassa asukkaita. Tarkka lukema siis 34 818. Vielä kun Suomi oli vastustajaansa nähden täysin ylivoimainen. Tämä valtava yleisömassa hurraamassa saman asian puolesta oli ennennnäkemätön kokemus. Hurja meteli ja hieno ottelutapahtuma huuhkajoineen. Tulee tunne, että on osa jotain suurempaa.

Kun pelireissusta (ja krapulasta) oli selvinnyt, edessä oli toinen matsi: Mikkelin derby. Tätä otteluahan ei olisi pitänyt edes pelata, mutta kun MP onnistui itsensä sarjatasoa alemmaksi töpeksimään niin päämajakaupungin herruudestakin oteltiin.

Mainiota kyllä, että katsojat löysivät pelin hyvin. Virallinen yleisöluku ottelussa oli 1840. Vertailun vuoksi Jukurit veti Mestiksen playoffeissa 1832 katsojaa ottelua kohden. Piilevää kiinnostusta jalkapalloa kohtaan on, kunhan tarjolla oleva ottelu on tarpeeksi mielenkiintoinen ja se osataan myydä tavallisille pulliaisille oikein.

MP voitti MiKin maalein 2-0 kelpo ottelun jälkeen. Näin MP-lasien läpi jalkapalloa katsovana hieman harmittaa se, että ilman yhteistyösopimuksen turvin tulleita MyPa-apuja olisi pelin kulku voinut olla aivan toista. Molemmat Sinisten maalit näet olivat lainapelaajien käsialaa.

Tässä jälleen kerran todisteita siitä, miksi jalkapallo on ylivertainen laji maailmassa.