Hajoaminen

Nyt vituttaa.. ainakin vähän.

Aloitetaan tämän hajotuksen purkaminen olosuhteista. Nyt ei ole hyvä oikein missään.

Tai no, on tässä yksi hyvä asia - työpaikka nimittäin. Kiitos joustavuuden, sain kerran kesässä vähän pidemmän vapaan. Mukava viettää täällä nyt edes vähän enemmän aikaa ja levätä kunnolla. Helsingissä se ei nimittäin onnistu.

Niinpä niin. Oli hienoa tulla. Kaverin valmistujaiset olivat kuitenkin sen verran tärkeä tapaus, että niihin piti päästä. Jatkoillekin oli mukava mennä, mutta näemmä seurassamme ravitsemusliikkeeseen oli lähtenyt myös Herra Murphy: törmäsin Kharmassa juuri niihin kahteen mikkeliläiseen tyyppiin, joita en olisi välttämättä halunnut tavata. No, jos ei muuta niin olipahan nopea ja halpa reissu.. samalla tuli todennetuksi myös se, etten olekaan saanut porttikieltoa paikkaan. Pitäisköhän tänään lähteä Ilona Plazalle katsomaan Stam1naa ja Ruoskaa?

Ja jotta kaikki olisi hyvin, niin Helsinkikin tuntuu taas ikävältä. Ilmeisesti ihmiset kadottavat ajotaitonsa heti, kun alkaa sataa vettä! Keskinopeudet putoavat ja Kehä I on jumissa. Mukavahan tuota oli istuksia autossa yli tunti ja myöhästyä töistä..

Onneksi telkkarista tulee sentään futista. Pitkästä aikaa pääsee väijymään Urheilukanavaltakin peliä, kun täällä maakunnassa semmoinenkin näkyy.

Ajatusten viidakossa

Taas kerran joutui toteamaan, että minun ja helsinkiläisyyden välillä menee edelleen melkoinen teräsmuuri. Vaikka tähän elämiseen jotenkin on tottunut, ei tätä kaupunkia voi ymmärtää. Juoksua liukuportaissa, yleensäkin kaikkea kiirettä, mukamas stressataan kaikkea ja haukutaan lähiöitä.. ja kaiken lisäksi itse olen muuttumassa samanlaiseksi??

Asun Kivikossa, Kontulan naapurissa. Täällä on kaikki ihan OK. Asuinalue on ihan siistiä ja päiväsaikaan rauhallista, jopa suhteellisen viihtyisääkin. No, onhan tuota betonia mälvätty tähän ympäristöön ihan tarpeeksi mutta on täällä oikeasti ihan jees asustella. Silti jostain kumman syystä on pakko joka välissä tölviä seutua.

Lauantaina teimme erään kaverin kanssa excursion Helsingin keskustaan – autolla! Koska tiesin tottumattomuuteni ruuhkaliikenteeseen, ajoittui vierailu keskiyön tietämiin. Toki kaupunkialuetta lähestyessä törmää ensimmäisiin hulluihin – saatanan pyöräilijät! Vajaan kymmenen hengen vahvuinen seurue oli katsonut viisaammaksi ajaa polkupyörillä keskellä nelikaistaista autotietä. Tuloksena pari lähes-kohtaamista automobiilien kanssa ja yhdet hyvät naurut: joku pahvipää onnistui kaatumaan fillarillaan keskelle tietä raitiovaunupysäkin viereen. Idiootit.. humalaisten väisteleminenhän on toki rutiinia Mikkelistäkin.

Lisäksi voisin toivottaa mukulakivikaduille hyvää matkaa alimpaan helvettiin. Vanha auto rämisee ja kolisee, kun yrittää raivata tietään eteenpäin keskustassa. Pelotti ihan, että kosla hajoaa tähän.

Rupesin tässä juuri kelailemaan, mitä vanhoille kavereille mahtaa kuulua. Aika harva heistä lopulta asuu enää Mikkelissä. Itse asiassa taidan olla lähes ainoa, joka on jäänyt Mikkeliin kouluun. Muut ovat joko rehellisesti töissä tai muuttaneet muualle, kuka minnekin ja minkä asian vuoksi. Olen kai jonkinlainen oman tieni kulkija tässä joukossa. Kuvaavaa on kai sekin, että muutamia vuosia sitten päivää pidemmät reissut Helsinkiin olivat yhtä tuskaa – saati sitten ajatuskin siellä asumisesta. Jännä, miten aika muuttaa ihmistä.

Jotenkin nyt mieleen muistuvat ala-asteaikaiset vuodet pikkupoikana Silvastissa. Pelattiin futista milloin kenenkin takapihalla, toisinaan nallipyssyillä sotaa eräässä pienessä metsikössä (”Saarimetsässä”) ja ehkä joskus kaivoimme myös sählymailat esiin. Talvella kuvioihin astuivat katulätkäpelit ja sählyvuorot. Meno oli hurjaa ja moni pikkuinen Patrick Roy yritti vuorollaan taiteilla maalissa. Oli katulätkäveskarin patjat ja maski, pesisräpylä kädessä ja kilven virkaa toimittamassa pahvista itse kyhätty rakennelma.

Pakko myöntää, että toisinaan kaipaan tätä. Huoletonta ja hauskaa elämää, vailla minkäänlaista murhetta. Ellei sellaiseksi laske sitten pientä kaveriporukassa syntynyttä riitaa siitä, kuka se lopulta NHL-matsin voittikaan.

Nyt juuri tuntuu siltä, että olisi keskellä jotain hallitsematonta. Ympärillä tuntuu tapahtuvan niin paljon. Kahdessa viikossa olen ehkä kokenut elämäni suurimman mullistuksen, vaikka olenkin sitä halunnut kaikin puolin vähätellä. On vaan niin helvetin hämmentävää miettiä tätä kaikkea. Olen nyt saamassa esimakua siitä, missä kenties olen vuoden päästä.

Valmistuminen. Työelämä. Pois jäävät bileet, huoleton elämä, opiskelukaverit ja haalarit. Tilalle stressi, asuntolaina, kvartaalitalous ja ties mitä. Tätä asiaa täytyy pohtia rakentavammassa hengessä joskus toiste. Nyt päällimmäisenä on huomenna työpöydällä odottava mappi ja siihen liittyvä projekti..

Lisäksi tein jo varhain sen päätöksen, etten avaudu naisista tähän blogiin. Teen sen verran poikkeuksen, että muutama tunti sitten pitkä puhelu erään hameväen edustajan kanssa sai kyllä aivokammarin jokseenkin sekaisin. Mitä helvettiä näiden olentojen päässä oikein liikkuu..? Toisinaan naisten ajatuskulku on kyllä täydellisesti inhimillisen käsityskyvyn yläpuolella.

Kaksi viikkoa takana, edessä.. paljon

Näin alkoi viikonloppu. Mikäpä onkaan parempi tapa aloittaa parin päivän vapaat, kuin istua rennosti autossa radiota kuunnellen ja .. juuttua ruuhkaan! Onneksi kävelyvauhtiakin pääsi kotiin asti. En voi edelleenkään olla hehkuttamatta Radio Cityä. Yksi parhaista puolista koko tässä pitäjässä on radioasemien valikoima. Koska Mikkelissä?

Hieno havainto töissä: täällähän on kirjasto! Siispä lainasin pari opusta viikonlopuksi luettaviksi, sillä täällä kämpillä istuksiessa iskee kuitenkin tylsyys jossain kohtaa. Keskustaankaan ei jaksa turhan päiten lähteä roikkumaan. Mistä tulikin mieleen. Töistä lähtiessä tuntui jostakin hassusta syystä siltä, että on osa jotain kirjan tapahtumaa. Tiedättehän..

"Sää Länsi-Vantaalla oli aurinkoinen ja Ville asteli portaita alas kohti parkkipaikkaa. Väsyneeksi itsensä tuntenut harjoittelija avasi kauluspaitansa ylimmän napin ja istahti alas autoon.

Villellä kaikki oli siis hienosti. Aurinko paistoi ja edessä oli viikonloppu. Elämä Helsingin vilkkaassa sykkeessä oli hiljalleen alkanut asettua uomiinsa ja kerrostalolähiöönkin oli leppoisa savolaispoika jo tottunut. Kaikki näytti nuoren miehen elämässä loistavalta, mutta silti hän ei osannut olla tyytyväinen. Jokin outo tunne jäyti taustalla, eikä Ville osannut sitä määritellä. Vaivasiko kenties koti-ikävä kuitenkin kotiseudullaan Mikkelissä hyvin viihtyvää opiskelijaa?

Nissan Sunny starttasi ja Ville ajoi pois pihasta sukeltaakseen hetken päästä Vihdintien liikennevirtaan. Kotimatka sujui valtavasta ruuhkasta huolimatta melko nopeasti. Lomalla ollut esimies soitti ja kyseli kuulumisia. Työt olivat alkaneet mukavasti ja Ville tunsi olevansa oikeassa paikassa - ehkä ensi kertaa elämässään. Kesätyöt Visulahdessa ja Laajalammen Sparissa olivat tuoneet tarpeellista valuuttaa, mutta nuoren miehen halu päästä eteenpäin oli ollut kova ja työtehtävät turhauttavia.

Nyt hänellä oli käsissään kunnollinen haaste ja mahdollisuus päästä kokemaan jotain uutta. Valinnastaan ylpeä Mikkelin Ammattikorkeakoulun tradenomiopiskelija oli nyt elämänsä tilaisuuden edessä. Työharjoittelun hoitaminen hyvin voisi poikia paljon hyötyä elämälle valmistumisen jälkeen. Vai kuinka moni pienen maakuntakaupungin opiskelija pääsee työskentelemään kansakunnan eturiviin kuuluvien markkinointi-ihmisten kanssa?"

Kävinpä kaupassa. Pitkästä aikaa taisi olla niin, että liikkeellä olijoista enemmistö on suomalaisia. Korostan siis, etten ole rasisti, mutta aika hilpeä tunne olla lähes ainoa suomalainen joka metrosta jää Kontulan asemalla pois. Pienehkö ero Mikkeliin..

Tulipa napattua muuten Urheilulehtikin mukaan. Voisi tästä raahautua syventymään Petteri Sihvosen pelikirjajuttuihin. Niin joo, ja vituttaa kun nilkka on edelleen turvoksissa. Ei päässyt saliabandya pelaamaan.

Loma!

..tai ainakin vähän sinnepäin. Eli kouluhommista sentään pääsi eroon. Nyt voi elellä huomattavasti rennommin, vaikka kevät meni päin helvettiä opiskelumielessä. No, ensi syksynä sitten uudella innolla ja samalla paperit ulos. En aio olla opiskelija enää kevään jälkeen.

Takana viikonloppu Mikkelissä. Tuli jotenkin armeija-aika mieleen, kun palasi kotikaupunkiin. Mielen valtasi samankaltainen fiilis, kun Pitkän paluumatkan jälkeen Mikkelin vaakunan näkeminen tien sivussa jotenkin piristi mielialaa. Jopa ZicZac tuntui oudon kotoisalta. Tosin MP:lle kuuluu suuri kiitos koko viikonlopun pilaamisesta. Harvoin on oikeasti hävettänyt jonkun muun puolesta, mutta nyt lukemin 0-5 FC Viikingeille pisteet luovuttanut sinipaitainen joukkue oli täysi katastrofi. Angstikännit oli ihan tervetullut idea.

Jännä nähdä, miten mielialat vaihtelevat välillä uskomattomasta euforian tunteesta armottomaan vitutukseen. Tällä hetkellä voimassaoleva tunne on jäljempi. En tiennytkään olevani niin sosiaalinen ihminen, että alkaisin tuntea itseni yksinäiseksi täällä. Lisäksi tämä kaikki väsyttää melkoisesti. tänään tuli lähdettyä töihin varttia normaalia myöhemmin: tuloksena puolta pidempään kestänyt työmatka! Johtopäätös oli helpohko: jatkossa reilusti seitsemältä tien päälle niin ei tarvitse ajaa kävelyvauhtia. Espoolaiset automaanikot ajavat sentään onneksi eri suuntiin..

--NAPS--

Piti kirjoitella eilen jo loppuun tämä, mutta tulikin äkkilähtö. Olipa ihan jees käydä pelailemassa salibandya pitkästä aikaa, vaikka mitään ei kentällä osannutkaan. Tulipa ainakin juostua itsensä puhki.

Nyt alkaa hiljalleen tuntua siltä, että tämä duuni oli todellinen onnenpotku. Kuinka muka olisit Mikkelissä päässyt työharjoittelussa tällaiseen ympäristöön. Ison firman markkinointiosastolla oppii yhtä ja toista, puhumattakaan siitä että tapaa Suomen ehdottomaan eturiviin kuuluvia markkinoinnin osaajia? Toisaalta hauskan järjetöntä ajatella, että näiden gurujen seassa vaeltaa maakuntakorkeakoulun opiskelija..

--NAPS--

Näin tämä blogikirjoitus venyy jo kolmannelle päivälle. Eilen tuli vastaan jotain, etten sitten enää jaksanutkaan ruveta kirjoitushommiin alkua enempää. Nytkin väsyttää, mutta kirjaillaan nyt jonkunlainen tarina tähän loppuun.

Olipahan mukava käydä katsomassa futista. HJK-KuPS oli viihdyttävä peli, jonka kotijoukkue ansaitusti voitti. Ja hitto, katsomossahan on tunnelmaa! HJK:n eri faniryhmien vuorohuuto oli todella komeaa kuultavaa. Vahinko vaan, että Finnair Stadiumin melko avonaiset katsomorakenteet syövät pahasti meteliä. Mikäli katsomon yläosien ja katon väliseen tilaan olisi oikeasti rakennettu pleksit, olisi tunnelman lisäksi parantunut myös viihtyvyys: stadionilla tuppaa menemään keli melko tuuliseksi.

Huomenna edessä viikon viimeinen työpäivä ja ensimmäinen viikonloppu Helsingissä. Mitähän sitä keksisi? Lauantaina voisi raahautua Vuosaareen väijymään Ykkösen ottelua FC Viikingit-AC Oulu. Sunnuntaina olisi pesäpalloa. Hyvinkäälle katsomaan Tahko-Sotkamon Jymy vai Meilahteen legendaaristen Puna-Mustien otteluun?

Vappuhulinasta työelämään

Näinpä. Edellisestä kerrasta ehti vierähtää luvattoman kauan, mutta sallittakoon se: olen ollut jokseenkin täystyöllistetty viime viikon ajan. Paljon on ehtinyt tapahtua, joten aloitetaan tapahtumien käsittely kolmessa eri aihepiirissä.

1. Wappu

En ole sittenkään vanha. Tosin pirun huono juomamies. Kaverin kämpillä ja epämääräisessä olotilassa baariin. Baarista en edes muistakaan, mitä tapahtui. Luultavasti ihan jees, että katosin heti seuraavaksi tänne. Vappua saattoi juhlistaa hyvillä mielin, sillä MP nappasi Ykkösen kauden avauspelissä pisteet Lappeenrannasta. Hienoa Siniset!

Vapun antikulttuuriteko: Mikkelissä oleminen. Kaupunki, josta vappumeininki haalareineen on tapettu parissa vuodessa täysin. Suurin syy tähän on täysin munattomasti toimiva AMK:n opiskelijakunta. Ei minkäänlaista yritystä puolustaa opiskelijakulttuuria, edistämisestä puhumattakaan. Onneksi sentään rock-konserttia jaksetaan pakertaa täydellä tarmolla.
Mikkelissä on 3000 korkeakouluopiskelijaa, jotka ovat baareille hyvä asiakasryhmä. Jonkun pitäisi nyt vaan saada taottua päähän ravitsemusliikkeiden johdolle se, että Mikkeli on opiskelijakaupunki.

Erityiskiitokset Kharmalle. Haalarit piti jättää narikkaan, mutta muunlaisessa naamioasussa sisään pääsi. Ja näkyi joku sairaanhoitajaopiskelija olevan haalarit jalassa. Hieno homma, tämän linjan pitämällä asiakkaita nuorisosta löytyy varmasti jatkossa paljon lisää!

2. Helsinki

Nyt sitä kirjoitellaankin blogiin sitten isolta kirkolta. Kello on puoli kaksitoista torstaina, eikä nukuta. Taustalla soi Radio City. Kohta pitäisi kuitenkin painua vaaka-asentoon, sillä aamulla on aikainen herätys.

Toisaalta minä nautin tästä. Kyllähän Helsingissä on puolensa. Täältä löytyy kaikkea, mitä nuori ihminen voi kuvitella kaipaavansa. Luksusta on myös se, että kävelyetäisyydeltä löytyy ruokakauppa ja hieman kauempaa täysimittainen ostoskeskus. Kämpille hakemani pizza tosin oli viihtynyt uunissa hieman liikaa, mutta maistui silti. Kantapaikkani olkoon siis Kontulan Pizza & Kebab. Niin joo, ja ei mennyt kuin puoli tuntia niin törmäsin Forumilla ensimmäiseen mikkeliläiseen: näemmä vanha luokkakaveri ala-asteelta asuu myös täällä..

Suurkaupungin tunnelma on omanlaisensa. Ulkoa kuuluu liikenteen tasainen humina, satunnainen lentokoneen ylilento.. Mikkelistä tuttujen metsien sijaan ikkunasta tervehtii kerrostalojen rivistö. Harmillista, että raitiovaunut eivät kolise Itä-Helsingissä. Jonakin viikonloppuna täytyy varata varmaankin koko päivä keskustassa hiimuiluun. Ja ehkä Suomenlinnassakin voisi käydä, museoista puhumattakaan.. sopivaa seuraa vaan puuttuu. =)

Kämppä oli hirveässä kunnossa, kun muutin. Lisäksi edellisen omistajan peruina asunnossa oli sänky ja kirjoituspöytä valmiina. No, saihan ne siirrettyä pois. Nyt on ylimääräinen sänky odottamassa, jos joku tulee käymään.. heh. Siivouksen ja tavaroiden järjestelyn jälkeen tämä tuntuu jo jotenkin kodilta. Mitä nyt wc:n viemäri alkoi äsken tulvia. Saisi muuten sataa vähän vettä, että tämä pahuksen pöly katoaisi ilmasta. Silmiä kirvelee ja kurkkua kuivaa. Astmaoireiden paluuta odotellessa..

Toisaalta taas.. minä olen mikkeliläinen. Olen asunut kaupungissa, oppinut viihtymään siellä ja tuntemaan paikat. MP pelaa Urskissa, Jukurit Kalevankankaalla.. pizzeriat ja baarit ovat tuttuja ja elämä muutenkin turvallista. Onneksi moottoritie vie jo Lusiin asti. Huomenna ehtiikin töiden päätteeksi mukavasti kotiseudulle jo illaksi... ja saunaan!

3. Duunissa

Veikkauksen työyhteisö on inspiroiva ja hyväntuulinen. Lisäksi firma näyttää pitävät todella hyvää huolta työntekijöistään. Hieman tosin tuntee epävarmuutta tämän kaiken kanssa. Nyt ei olla enää missään Spar Laajalammen varastossa tai Visulahdessa paskahommissa, vaan ihan oikeissa töissä isossa firmassa. Kyse on minulle elämän suurimmasta haasteesta, johon toivottavasti kykenen vastaamaan. Tämän kesän klaaraaminen kunnialla voisi edistää merkittävästi valmistumisen jälkeistä elämää.

Poissa ovat viime kesän surkea palkka, surkea asennoituminen työntekijöihin, surkeat työajat ja täysin ajan hermoilta pudonnut johtaja. Onneksi ruoka sentään oli hyvää. Toivottavasti tänä kesänä asiat rullaavat paremmin, sillä viime kesän perusteella en veisi edes tulevaisuudessa lapsiani Visulahteen viikonlopuksi.

Jopa ruuhkissa ajaminen Radio Cityn tahdittamana tuntuu tavallaan hauskalta, onpahan uusi kokemus sekin. Ja sitäpaitsi, Kivikosta pääsee työpaikalle Pähkinärinteeseen noin puolessa tunnissa. Ei paha, varsinkin kun paljon mainostetulla julkisella liikenteellä samainen matka venähtäisi yli tuntiin.

Nyt nukkumaan, huomenna sitten taas aikaisin aamulla suihkun kautta töihin ja Mikkeliin. Lauantaina koko talven odotus palkitaan, sillä edessä on MP:n kotiavaus FC Viikinkejä vastaan.

Täältä tähän.